Lueskelin jokin aika sitten vanhoja hääaiheisia postauksia toisen blogini,
Villi Varpusen, puolelta ja silmiini osui
eräs kirjoitus, joka tuntui taas ajankohtaiselta. Tuossa aika tarkalleen kolme vuotta sitten julkaistussa kirjoituksessa pohdin pareihin kohdistuvia odotuksia ja tiedustelin lukijoiden ajatuksia siitä, mikä on hyvä aika mennä kihloihin tai naimisiin. Ja sitä kuinka hyvin se toteutuu omalla kohdalla. Tekstin kommenttiboksissa käytiin hyvää keskustelua aiheesta ja yllättäen monella lukijalla oli aika napakka henkilökohtainen käsitys siitä millainen on sopiva rytmi parisuhteen etenemiselle.
Omakohtaisesti voin sanoa, että elämä on ehtinyt ravistella ainakin parisuhteisiin liittyviä ajatuksia. Kuluneet kuusi vuotta ovat heittäneet meikäläistä melkoisella vauhdilla elämänvaiheesta toiseen ja olen onnellinen, että kerrankin uskalsin heittäytyä ja unohtaa ajatukset siitä miten "pitäisi toimia". Ihan sama, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että teen elämäni suurimman ostoksen, omakotitalon, vain vuoden seurustelun jälkeen. (Ihan hullua. Viimeksi eilen kauhisteltiin tätä miehen kanssa.)
Samalla olen tietoisesti lopettanut muiden parisuhdevalintojen tuomitsemisen. Aina voi ihmetellä, mutta kritisointi on turhaa, sillä vain parisuhteen osapuolet todella tietävät, mitä suhteessa tapahtuu. Onhan se myönnettävä, että aika monen läheisenkin ihmisen suhdekoukerot vaikuttavat vähintäänkin hämmentäviltä sivustaseuraajan silmin, mutta sellaista elämä on.
Olen edelleen sitä mieltä, että minä ja mieheni menimme naimisiin melko nopeasti ja melko nuorina. Hääpäivänä seurustelua oli takana päälle kaksi vuotta ja ikää 23 ja 24 vuotta. Emme ole katuneet valintojamme sekuntiakaan ja se on mielestäni merkki siitä, että jokainen meidät tähän pisteeseen tuonut ratkaisu on ollut oikea ja hyvä. Joku sanoisi, että eihän näin nopealla aikataululla ole edes oppinut tuntemaan ihmistä, jonka kanssa alttarille astelee. Minä taas kysyn, että tunnemmeko me koskaan toista ihmistä tarpeeksi hyvin? Richard Needham on sanonut, ettemme mene naimisiin vain yhden ihmisen kanssa, vaan peräti kolmen; sen ihmisen, jonka kuvittelemme olevan puolisomme, sen ihmisen, joka puolisomme todella on sekä sen ihmisen, joka hänestä tulee (osittain seurauksena siitä, kenen kanssa hän on naimisissa). Olemme siis aina toinen toisillemme vähän kuin sikoja säkissä. Sellaisia söpöjä possusia, joista ei ole ihan varma millaisia niistä kasvaa. Tämä onkin varmasti yksi avioliiton karikkopaikoista. Meidän täytyy oppia hyväksymään se ihminen, joka puolisostamme tulee ja toisaalta meidän on lakattava olettamasta, ettei hän koskaan muutu.
Rohkeus. Sitä avioliitossa vaaditaan mielestäni eniten. Rohkeutta luottaa toiseen ja omaan itseensä, rohkeutta jakaa itsensä (myös ne rumat puolet), rohkeutta ottaa vastuu omista teoista ja ennen kaikkea rohkeutta rakastaa itseään ja puolisoaan kaikessa epätäydellisessä ihanuudessa.
Millaisia ajatuksia tai odotuksia sinulla on avioitumisesta ja sen aikataulusta?
